Suomen ratkaisut 1940-41 ja jälkipyykki 2019

NL:n suunnitelma uudesta hyökkäyksestä Erkki Nordbergin kirjassa "Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla"

Talvisota 30.11.1939 –13.3.1940 päättyi Moskovan rauhaan, jota Stalinin Neuvostoliitto ei tarkoittanut pysyväksi. Sitä seuranneen 1 vuoden ja runsaat 3 kk kestäneen välirauhan aikana NL jatkoi Suomea kohtaan vihamielistä ja uhkaavaa politiikkaa sekä valmisteli tahollaan aktiivisesti ottelun seuraavaa erää. 

Poliittinen painostus ja vihamielisyydet

Neuvostoliitto torjui jyrkästi suomalaisten jo talvisodan aikana suunnitteleman skandinaavisen puolustusliiton Ruotsin ja Norjan kanssa, väittäen sen olevan rauhasopimuksen ehtojen vastainen ja suunnattu Neuvostoliittoa vastaan. Suomen hallitus joutui luopumaan hankkeesta.

Uuden rajan määrittämisen ongelmista ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4lirauha#Ulkopolitiikka_Neuvostoliiton_kanssa 

Välirauhan aikana Neuvostoliitto teki useita rajaloukkauksia Suomen alueelle. Rajalta siepattiin ainakin 212 suomalaista sotilasta, joista vain 79 palasi. Lisäksi suomalaisia sotilaita vastaan ammuttiin Neuvostoliiton puolelta. 

https://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Neuvostoliitto-sieppasi-talvisodan-j%C3%A4lkeen-satoja-suomalaisia-vain-pieni-osa-palasi/829742

Kaksi neuvostoliittolaista DB-3T -pommittajaa ampui 14. kesäkuuta alas Tallinnan ja Helsingin välisellä reittilennolla olleen Junkers Ju-52 -tyyppisen siviilimatkustajakone Kalevan. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matkustajakone_Kalevan_pudotus

Tilannetta kiristi NL:n lähetystöstään suorittama vakoilu.

Toukokuussa 1940 suomalaiset kommunistit perustivat Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran. Sen ympärillä tapahtuneet levottomuudet ja Baltian miehitys kesällä loivat käsityksen, että seura oli vain peitejärjestö, joka oli luotu Neuvostoliiton solutuskanavaksi ja ns viidenneksi kolonnaksi.  Tilanne kärjistyi edelleen syksyllä ja joulukuussa 1940 Suomen hallitus lakkautti seuran.

Kesäkuun 1940 lopulla Molotov kutsui Paasikiven Kremliin – hieman aiemmin Baltian maat oli petoksella liitetty Neuvostoliittoon. Molotov aloitti kohteliaisuuksien jälkeen vaatimalla, että Petsamon Kolosjoen nikkelikaivoksen toimilupa annetaan neuvostoliittolaisille kanadalais-englantilaiselta Mond Nickel Companyltä tai perustetaan suomalais-neuvostoliittolainen yhteisyhtiö korvaamaan aikaisempi yhtiö. Saksa oli myös kiinnostunut kaivoksen nikkelistä omiin tarpeisiinsa. Muutaman päivän kuluttua Paasikivi tapasi Molotovin uudelleen ja ilmoitti hallituksen olevan suostuvainen siihen, että Neuvostoliitto ja Saksa voivat jakaa Petsamon nikkelin toistensa kanssa, mutta Molotov vastasi siihen, että Neuvostoliitto ei ollut esittänyt tämän tyyppistä ratkaisua, vaan he halusivat toimiluvan itselleen. 

Neuvostojoukot tehostivat vaatimusta ryhmittymällä rajalle, ja linnoittamalla Kalastajasaarennon.  Suomalaiset neuvottelivat kireissä tunnelmissa Moskovassa seitsemän kertaa, helmikuuhun 1941 asti suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa maaliskuuhun 1941, tuloksettomasti.

Molotov huomautti Paasikivelle NL:n hallituksen panneen merkille, että Ahvenanmaalla oli varuskunta ja se oli edelleen linnoitettu. Ne pitäisi siirtää pois, paitsi jos Suomi olisi halukas linnoittamaan saariston yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa.

Elokuussa 1940 syntyi niin sanottu elokuun kriisi, jolloin pidettiin mahdollisena, että Neuvostoliitto aloittaisi uuden hyökkäyksen Suomeen.

Tammikuussa 1941 Suomen sotilastiedustelu havaitsi rajalla sellaista liikehdintää, että Suomi oli vähällä julistaa osittaisen liikekannallepanon. Neuvostoliitto oli tuonut talven aikana rajalle muun muassa 20 jalkaväkidivisioonaa, kaksi ratsuväkidivisioonaa, viisi panssarivaunudivisioonaa sekä valtavan määrän kenttätykistöä. Neuvostoliitto oli myös perustanut rajan läheisyyteen monia uusia lentokenttiä ja raivannut uusia teitä jotka mahdollistaisivat neuvostojoukkojen nopean siirron rajan läheisyyteen.

Radiopuheessaan jatkosodan alussa 26.6.1941 presidentti Risto Ryti kuvaa välirauhan ajan poliittista painostusta Suomea kohtaan. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/presidentti-rytin-puhe-jatkosodan-alussa

Neuvottelut Berliinissä 12.-13.11.1940 ”Suomen kysymyksestä”

Ulkoasiainkomissaari Molotov matkusti Berliiniin välirauhan kestettyä n. 8 kuukautta, varmistaakseen sen, että Molotovin–Ribbentropin sopimuksen 23.8.1939 toisella osapuolella, Hitlerin Saksalla, ei olisi mitään sitä vastaan, että Neuvostoliitto ottaisi Suomen haltuunsa salaisessa lisäpöytäkirjassa sovitun etupiirijaon hengessä. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Molotov%E2%80%93Ribbentrop-sopimus#

Molotovin, Hitlerin ja Ribbentropin tapaamisista löytyy yksityiskohtainen dokumentti englanninkielisenä käännöksenä: http://www.worldfuturefund.org/wffmaster/Reading/Germany/Hitler-Molotov%20Meetings.htm

Englannin taitoiselle lukijalle ei jää epäselväksi Molotovin pettymys Hitlerin ilmoitettua, että hän ei halua uutta sotaa Pohjois-Eurooppaan. 

Sotilaallinen suunnittelu ja seuraavan hyökkäyksen valmistelu etenee Neuvostoliitossa

Eversti Erkki Nordbergin kirja Arvio ja Ennuste – Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla (2003; ISBN 951-884-362-7; Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisuja n:o 19) on erittäin perusteellinen ja monin lähdeviittein varustettu teos, joka käy läpi myös NL:n ja Suomen sodat.

S. 178 alkaen kirja kertoo, että NL:n ”yleisesikunta antoi Leningradin sotilaspiirille 18.9.1940 ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle sekä perusteet Puna-armeijan keskittämisestä siinä tilanteessa. Sotilaspiirille lähetettiin lisäksi 25.11. uusi direktiivi ja käsky laatia helmikuun puoleenväliin mennessä hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin NL:n vihollinen. Itämeren laivasto laati syksyllä tarkemman Ahvenanmaan valtaussuunnitelman. Hangon tukikohdan puolustus käännettiin 12.11.1940 mantereen suuntaan ja sen joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen.

Suomi piti kukistaa kahden rintaman (armeijaryhmän) voimin, joihin kuului yhtensä 49 divisioonaa, kolme panssariprikaatia ja 13 tykistörykmenttiä. Joukot koottaisiin ympäri Neuvostoliittoa: 11 divisioonaa Leningradin sotilaspiiristä, 2 Baltian, 8 Moskovan, 4 Uralin, 2 Pohjois-Kaukasian ja 6 Volgan sotilaspiiristä. Pohjoinen rintama eristäisi Suomen Ruotsista ja Norjasta sekä katkaisisi Suomen yhteydet Jäämerelle. Luoteinen rintama tuhoaisi Suomen päävoimat ja ottaisi haltuunsa koko maan. Se hyökkäisi Helsinkiin pihtiliikkeellä: aluksi Savonlinnasta Mikkeliin ja Lappeenrannasta Heinolaan. Viipurista ja Hangosta aloitettaisiin samanaikaisesti punalaivaston tukema hyökkäys, jolla suomalaisten vastarinta murrettaisiin.” Luoteisrintaman käytössä olisi myös 21 lentorykmenttiä sekä maahanlaskuprikaati. 

Yllä oleva kartta osoittaa hyökkäysnuolin nimettyjen armeijoiden ja divisioonien suunnitellut reitit. Teksti jatkuu vielä kaksi ja puoli sivua yksityiskohtaisine selostuksineen.

Hyökkäyssuunnitelman laatimisen aikoihin 1) Suomen asiat siirrettiin valmiiksi NL:n sisäasiain kansankomissariaatin NKVD-joukoille 2) Hyökkäysjoukkoja alettiin myös siirtää valmiiksi ryhmitysalueilleen. Hitlerin ja Molotovin neuvottelut marraskuussa 1940 mainitaan kirjassa, ”mikä ei liiemmin häirinnyt Puna-armeijaa. Se jatkoi sotasuunnitelmansa hiomista ja antoi asiasta 25.11.1940 uuden direktiivin. Pohjanlahdelle piti sen mukaan päästä 45 päivässä, mutta sodan tuli olla ehdottoman paikallinen ja sitä oli käytävä vain Suomea vastaan.”

Kirjoittajan johtopäätös: ”Puna-armeija valmistautui hyökkäämään länteen sekä valtaamaan sen ohella myös Suomen. Tällä kerralla se tehtäisiin heti vielä huomattavasti vahvemmin voimin kuin oli ollut tarkoitus v. 1939.”

Kysymys Suomen olemassaolosta

Edellä olevasta pitäisi jo käydä ilmi, että 1941 Suomen valtionjohdolla oli käsillään erittäin vakava eksistentiaalinen kysymys Suomen valtion ja kansan olemassaolosta siinä tapauksessa, että Stalinin Neuvostoliitto päättäisi panna toimeen suurella työllä laatimansa suunnitelmat ja kaikki tekemänsä valmistelut talvisodan viemiseksi aiottuun päätökseensä uudella sodalla ja Suomen liittämiseksi ”neuvostokansojen onnelliseen perheeseen”.

Jos Suomi olisi joutunut kohtaamaan tuon painajaismaisen katastrofin yksin, se olisi mitä todennäköisimmin merkinnyt suomalaisille vähintään samanlaista kansanmurhaa, joka kohtasi Baltian maita – luultavasti pahempaa, olihan Suomi talvisodassa niin julkeasti nöyryyttänyt Puna-Armeijaa ja Stalinia, joilla oli jo ollut Otto Wille Kuusisen nukkehallitus valmiina välittämään isäntien komennot uudelle neuvostotasavallalle ja sen rahvaalle. 

Pakolla neuvostovaltaan alistettujen maiden tyyliin olisi mitä todennäköisimmin alkajaisiksi Suomen kansallinen eliitti likvidoitu eli teloitettu siinä laajuudessa, ettei jäljelle olisi jäänyt ketään johtamaan kapinaa uutta valtaa vastaan. Sen ohella merkittävä osa muuta Suomen kansaa olisi kuljetettu Lokakuun Rautateillä karjavaunuissa joko Siperiaan tai muualle laajaan Neuvostomaahan, ja valtaosalle heistä se olisi tarkoittanut pelkkää menolippua: matkan pää olisi monille ollut nimetön joukkohauta kenties jossakin Kolyma-joen latvoilla. 

Tilalle Suomeen olisi rahdattu vastaava määrä neuvostokansaa eri puolilta laajaa imperiumia, aroilta tundralle, Kamtshatkalta Odessaan, halukkuutta kysymättä. He olisivat asuttaneet Neuvosto-Suomen rakennuskannan ja opetelleet käyttämään jäljelle jäänyttä infrastruktuuria. Neuvostoarmeija ja NKVD olisivat varmistaneet uuden järjestyksen pysyvyyden koetelluilla keinoillaan kautta koko maan, ja siellä täällä jokunen SKP:n jäsenkin olisi voinut saada itselleen pikkupomon paikan. 

Suomen valtionjohdon ratkaisut 1941

Kaikki niin edistykselliset natsikortin heiluttajat: olkaapa hyvät ja kertokaa nyt julkisesti omat ehdotuksenne siitä, mitä Suomen valtionjohdon olisi kuulunut tehdä edellä kuvatussa tilanteessa.

– Jos ei varsinaisesti mitään, sehän olisi silloin erittäin todennäköisesti johtanut juuri edellisen väliotsikon jälkeiseen lopputulokseen. 

– Jos ehdotatte diplomatiaa ja neuvotteluja, tulos olisi todennäköisesti ollut ensin röhönauruja Kremlissä oman aikansa ja sen jälkeen aivan sama lopputulos kuin edellä. 

– Pohjoismaisen puolustusliiton yritys jo kokeiltiin kuten edellä käy ilmi – sehän ei ollut toteuttamiskelpoinen. 

—-

Oman käsitykseni mukaan jäljellä oli Suomelle vain yksi ratkaisu, jolla oli realistiset mahdollisuudet onnistua. Se oli juuri se sama, johon Suomen valtionjohto sittemmin erinäisten välivaiheiden jälkeen tarttui: sotilaallisesti itseä vahvempi liittolainen/myötäsotija/kumppani/aseveli (jossa yhteistyösuhteen muodollisesta laadusta saivartelu on toissijaista). Pääasia oli, että sillä kumppanilla riitti muskeleita ja motiivia pistää hanttiin Stalinin ehtymättömälle sotavoimalle. Euroopassa sellaisia oli tarjolla yksi ainoa. 

OK, se vaihtoehto ei tullut lahjaksi – sille hintalappuna oli osallistuminen operaatio Barbarossaan. Koska välirauhan aikana oli edelleen voimassa Molotovin-Ribbentropin sopimus ja saksalaiset tekivät omat suunnitelmansa ja valmistelunsa äärimmäisen salaisuuden vallitessa, ei Suomessa voitu tietää ennen viime hetkiä, toteutuuko puhuttu sota itärintamalla lopulta lainkaan vai ei. Huhtikuun 1941 alussa Saksa joutui täysimittaiseen sotaretkeen Balkanilla, mikä vähensi sen ja NL:n välisen sodan mahdollisuutta. Virallisessa ulkopolitiikassaan Saksa koko kevään kielsi Saksan ja NL:n konfliktin läheisyyden. Se mikä kuitenkin jatkui Suomelle konkreettisena, oli Neuvostoliiton hyökkäysuhka. Jos Saksa solmisi sotatalouttaan varten uuden sopimuksen NL:n kanssa, riskinä oli se vaihtoehto, että Saksa ”möisi” Suomen NL:lle. 

Miksi Suomelta tarvittiin ”pantti” vapaaehtoispataljoonan muodossa? 

Saksa tarvitsi Suomelta sitoumusta täysipainoisesta osallistumisesta, olihan se sentään lähettämässä Suomen tueksi 200 000 omaa sotilastaan sekä merkittävän määrän kehittynyttä sotakalustoaan. Ennen kaikkea se tarvitsi propaganda-arvoa yhteisestä eurooppalaisesta ”ristiretkestä” Neuvostoliittoa vastaan. Ilman näitäkin Saksa olisi voinut toteuttaa operaatio Barbarossan, mutta ilman Saksaa sotilaallinen alivoima suhteessa vihamieliseen NL:oon olisi ollut Suomelle kohtalokas, eikä talvisodassa menetettyjen alueiden palautus olisi voinut tulla kysymykseen. 

Koska tuen tarve oli Suomelle pelkästään sotilaallinen eikä lainkaan poliittinen,  Suomen valtionjohdon valinta vakuudeksi lähetettävän pataljoonan sijoituspaikaksi olisi ollut Saksan varsinainen armeija Wehrmacht mieluummin kuin taustaltaan kansallissosialistiseen puolueeseen kytkeytyvä SS. Heikomman ja vahvemman kumppanuudessa ei kuitenkaan äänivalta mene tasan, joten helmikuun alkupuolella 1941 Adolf Hitler hyväksyi suomalaisen vapaaehtoispataljoonan perustamisen Waffen-SS:n yhteyteen.

Suomalaiset joutuivat antamaan huhtikuussa periksi ja 1 200 miehen värväys tapahtui toukokuussa. 

Kirkkohistorioitsija nostaa sensaatioksi kirjeen kahdeksan sanaa

Kirkkohistorian dosentti André Swanström kävi läpi professori Mauno Jokipiin tutkimusmateriaalin SS-vapaaehtoisista ja löysi aineistosta kirjeen, jonka yhtä virkettä hän pitää sitovana todisteena suomalaisten SS-miesten tekemistä sotarikoksista. 

Ks. https://www.arkisto.fi/uploads/Julkaisut/sarjajulkaisut/SS-VOLUNTEERS_verkkoon.pdf, s. 44-45.

Swanström tulkitsi pahansuovasti hyökkäysvaiheen kirjeestä 24.7.1941 löytämäänsä kirjoittaja Olavi Karpalon mustaa huumoria, jolla autokorjaamolle komennetut SS-miehet halusivat vedota yhdysupseerina toimineeseen sotilaspastoriin päästäkseen verstaalta etulinjan taistelutehtäviin.

Swanström pitää ”näyttönä” kirjeen kahdeksaa sanaa (”lisäksi juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito kuin omaamamme”), joista hän rakensi väitteen kaikkien korjaamossa työskennelleiden jo osallistumisesta juutalaisten ampumiseen.

Tästä sepitelmästä vihjattiin Simon Wiesenthalin nimeä kantavalle natsien jäljittämisjärjestölle, jonka edustaja Efraim Zuroff suurieleisesti kirjoitti asiasta 4.1.2018 Suomen tasavallan presidentille valtakunnan julkisuuden säestyksellä. Farssi alkoi sen jälkeen elää omaa elämäänsä ja edetä veronmaksajien varoin. Lopputuloksena seurasi yllä olevasta linkistä löytyvä Kansallisarkiston selvitys, nimettynä asenteellisesti THE FINNISH SS-VOLUNTEERS AND ATROCITIES against Jews, Civilians and Prisoners of War in Ukraine and the Caucasus Region 1941–1943. Siinä osin nimeltä mainittuja tai nimilistoina lueteltuja SS-vapaaehtoisia epäillään julkisesti sotarikollisiksi. Tasoltaan vaihtelevaa enemmän tai vähemmän relevanttia aihepiiriin liittyvää tekstiä liitettiin kansien väliin kaikkiaan 248 sivulle, mutta sittenkään ei onnistuttu esittämään mitään kirjan otsikolle todistusvoimaista, joka olisi merkityksellistä esim. oikeusprosessille, vaan ainoastaan arveluita siitä, että ”suomalaiset osallistuivat hyvin todennäköisesti juutalaisten, muiden siviilien ja sotavankien surmaamiseen osana saksalaista SS-joukko-osastoa”. 

SS-vapaaehtoisten omaiset ovat ymmärrettävästi pahoillaan kirjan kielteisesti leimaavasta ja kollektiivisesti syyttelevästä sävystä näitä rintamamiehiä kohtaan ja toivovat julkaisijan, Kansallisarkiston oikaisevan levitettyjä toteen näyttämättömiä väitteitä. 

Kansallisarkiston pääjohtaja näkee SS-vapaaehtoiset ”Saksan ja Suomen politiikan uhreina” v. 2019 

Keskustelu jatkuu eversti evp Pekka Holopaisen ja eversti evp Kalle Liesisen arvosteluina Kansallisarkiston SS-selvityksestä Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä, joita tämän kirjoittaja ei valitettavasti ole vielä ehtinyt lukea 23.7.2019 mennessä. 

Siihen taas Kansallisarkiston pääjohtaja, dosentti Jussi Nuorteva julkaisee oman vastineensa 15.7.2019:

 https://demokraatti.fi/everstit-astuvat-tasajalkaa-polkumiinaan-nain-kansallisarkiston-paajohtaja-vastaa-ss-omaisten-kritiikkiin?fbclid=IwAR0b-oqGpf6y7ztrpvFtBgkq6E-1eA8f9OEDKgnGdnPqRm9ytGSSkph7BWM

Pitkä vastine käsittelee laajasti Saksan harjoittamaa joukkotuhontaa itärintamalla – mainitsematta sanallakaan siitä, mitä sotavankien teloittaminen, kiduttaminen ja kaikki muu sotarikollisuus on voinut olla saman rintaman itäpuolella Puna-Armeijan hallussa olleilla alueilla ja rintaman selustan partisaanisodassa. – Kieltämättä, sehän menee käsillä olevan tutkimusaiheen ulkopuolelle, mutta se, että Stalinin ajan neuvostojärjestelmä huolehti kokonaisuudessaan paljon länsimaita visummin siitä, että kielteisiä asioita ei päässyt julkisuuteen, ei kuitenkaan tarkoita, että vain saksalaiset ja suomalaiset olisivat olleet toteuttamassa Hitlerin tarkoittamaa totaalista sotaa.

Lukuisat suomalaisten SS-miesten päiväkirjasitaatit todistavat Saksan rintamilla nähtyjä julmuuksia ja holokaustia, mikä sinänsä ei ole kenellekään uutinen Hitlerin III Valtakuntaa koskien. Mutta kuka piti päiväkirjaa Neuvostoliiton puolella rintamaa, mitä Puna-Armeijan politrukit siitä ajattelivat, ja miten näille kirjaltajille tuotoksineen kävi, elleivät he teksteineen palvelleet NKP:n propagandaa? 

Nuortevan teksti on toki sisällöltään hiottua, informatiivista ja korkeatasoista. Hän pitää kalliina hintaa Suomen poliittisen johdon päätöksestä hakeutua sotilaalliseen yhteistyöhön Saksan kanssa keväällä 1941, mutta ei esitä itse sille mitään parempaa vaihtoehtoa. 

Yhteenveto-väliotsikon alla Nuorteva kirjoittaa: 

”Selvityksen tavoitteena on ollut antaa luotettava kokonaiskuva siitä, mitä suomalaiset SS-vapaaehtoiset tiesivät väkivaltaisuuksista ja mitä he itse joutuivat tekemään. Lähtökohtaisesti ketään ei voi pitää syyllisenä, jos näyttöä muusta ei ole. Eikä selvityksessä ole etsitty syyllisiä, vaan ymmärrystä tuskallisesta tapahtumakokonaisuudesta. Vapaaehtoiset olivat lähteneet Saksaan uskoen voivansa siten palvella isänmaataan. He olivat Saksan ja Suomen politiikan uhreja. He joutuivat tottelemaan annettuja käskyjä, eivätkä juuri voineet tehdä omia valintoja palvellessaan vieraassa armeijassa kaukana kotimaastaan. Heistä 256 kaatui, 686 haavoittui ja 14 katosi. Suomalaiset SS-vapaaehtoiset maksoivat kalliin hinnan Suomen poliittisen johdon päätöksestä hakeutua sotilaalliseen yhteistyöhön Saksan kanssa keväällä 1941. Hinta olisi ollut vielä korkeampi, ellei Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto olisi keväällä 1943 päättänyt kotiuttaa heitä ja sijoittaa Suomen oman armeijan palvelukseen”.

Niin, Suomihan se oikein ehdoin tahdoin halusi jatkosotaan, eikö vain? Mutta tämän blogin alkuosan valossa, mahtoiko kukaan missään koskaan olla Stalinin Neuvostoliiton sotapolitiikan uhri? Kuinka kallis hinta olisikaan ollut sille, jos Suomen poliittinen johto olisi päättänyt olla hakeutumatta sotilaalliseen yhteistyöhön Saksan kanssa keväällä 1941, kuten tapahtui?

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu